Jännitystä Karhunkierroksella

 

 

Teksti ja kuvat: Ella Lehtinen

 

 

 

On 13. elokuuta klo 8.30. Ylivieskan lukion 23 oppilasta pakkautuu linja-autoon päämääränään Kuusamossa sijaitseva Karhunkierros. Rinkat on pakattu täyteen ruokaa, kuten pussipastaa, puuroa ja tietenkin suklaata. Edellinen päivä on mennyt tuskaillessa, kuinka monta paitaa vaellukselle oikein tarvitsee ja miten kaiken tavaran saa oikein mahdutettua rinkkaan. Kaikki tarvittava on kuitenkin saatu mahtumaan, ja matka voi alkaa.

Perille päästyämme nostamme rinkat selkään ja herää kysymys, miten ihmeessä 16 kiloa painava rinkka selässä oikein jaksaa kävellä seuraavat kaksi päivää.

Lähdemme liikkeelle, ja ensimmäiset kilometrit menevät kevyin askelin. Tosin huomaan, että metsässä kahden kilometrin käveleminen tuntuu paljon pidemmältä matkalta kuin normaalisti. Taukopaikalla syöty suklaapatukka kuitenkin auttaa jaksamaan ensimmäiselle pysäkille.

 

vaellus6

Toisella pysähtymispaikalla odottaa ruokatauko. Kaikki alkavat kyhäämään trangioitaan. Tunnen onnistuneeni, kun saan ruoan kiehumaan. Pasta Carbonara on maistunut joskus paremmaltakin, mutta mikä tahansa ruoka menee alas, kun on vaeltanut monta kilometriä.

Jatkettuamme kävelemistä tapahtuu ensimmäinen vastoinkäyminen: yksi meistä nyrjäyttää nilkkansa. Hetken lepuutuksen jälkeen hän pääsee kuitenkin liikkeelle ja muut kantavat hänen rinkkaansa. Seuraavalle laavulle päästyämme kello näyttää jo yhdeksää ja huomaamme, kuinka alkaa jo hieman hämärtymään. Päätämme, että nilkkansa nyrjäyttäneen porukka pystyttää telttansa jo tähän, sillä edessä on rankkaa maastoa. Me muut lähdemme vaeltamaan päivän viimeiset kuusi kilometriä, jotka ovat myös raskaimmat.

Edessä on portaat, joiden loppupäätä ei ole näköpiirissä. Sinnillä kuitenkin lähdemme tarpomaan niitä ylöspäin. Portaiden jälkeen jatkamme matkaa, joka ei tunnu loppuvan. Olemme laskeskelleet, että olisimme yöpaikassamme Jussin kämpällä yhdeltätoista, mutta vaikka kello on jo niin paljon, ei edessä näy muuta kuin puita.

Kaivan rinkasta otsalampun, sillä on tullut jo niin pimeä, että eteenpäin ei näe ilman sitä. Epätoivo alkaa iskeä, mutta yhtäkkiä huomaamme kaukana edessä liikettä. Siellä yöpaikkamme odottaa meitä. Osa porukastamme on jo ehtinyt pystyttää teltat, ja mekin alamme kokoamaan telttaamme, mikä osoittautuu odotettua hankalammaksi pilkkopimeässä. Se kuitenkin onnistuu, ja valmistaudumme nukkumaan. Jaloissa tuntuu 15 kilometrin vaellus, ja väsyneenä mutta tyytyväisenä nukahdamme.

Aamulla teltoista nousee väsynyttä porukkaa, mutta puurot syötyämme olemme taas valmiita 15 kilometrin matkaan. Maasto on tasaista ja kävely menee vauhdilla. Pysähdymme tauolle ja jatkamme taas matkaa.

vaellus8

Katson ympärilläni olevaa luontoa ja ihailen sen kauneutta. Joki virtaa vieressäni ja edessäni avautuu vihreä metsä. Välillä ylitämme pieniä puroja. Tuntuu uskomattomalta, että voin ottaa juomaveden suoraan virtaavasta joesta ja se on täysin kirkasta ja puhdasta. Hienoa, että meillä Suomessa luonto on pysynyt näin puhtaana. Ulkomaisille tämän täytyy olla aika suuri elämys, sillä monissa maissa hanastakin tulee likaista vettä.

Päivän vaellus menee sujuvasti, sillä maasto on helpompaa tänään. Vaelluksen loppuosassa alkaa jo väsymys painamaan, mutta eteenpäin on mentävä, eihän jäljellä ole kuin muutama kilometri. Ennen kuin saavumme Oulangan luontokeskukseen, näemme pauhaavan Kiutakönkään kosken.

vaellus5

Voi sitä tunnetta, kun huomaan Oulangan luontokeskuksen olevan edessäni. Sisällä selaan puhelintani, onhan metsässä oleminen pari päivää ilman internetiä kauheinta, mitä nykyajan nuori voi kuvitella.

Jatkamme matkaa leirintäalueelle, jossa pystytämme teltat ja pääsemme lämpimään suihkuun. Teemme illalla ruokaa ja paistamme vaahtokarkkeja nuotiolla. Mahat täynnä menemme nukkumaan telttaan.

Lauantaita olen odottanut eniten, sillä lähdemme melomaan. Aamutoimien jälkeen pakkaudumme linja-autoon, joka vie meidät paikkaan, josta lähdemme melomaan. Laitamme pelastusliivit päälle ja hyppäämme kanoottiin. Kanootissamme on kaksi kaveriani , ja veteen päästyämme melominen tuntuu haastavalta, emmehän ole koskaan ennen meloneet. Melominen alkaa kuitenkin sujua, ja kanoottimme lipuu sulavasti joessa.

vaellus4

Melomisreittimme on 25 kilometriä ja pysähdymme kahdesti ruokatauolle. Melominen on yllättävän helppoa, eikä niin raskasta kuin odotin. Välillä lopetamme melomisen ja vain nautimme auringosta ja hiljaisuudesta, joka vallitsee joella. Joelta päin maisemat ovat erilaisia kuin maalta päin katsottuna. On jylhiä kallioseinämiä ja hiekkarantoja, joissa porot makoilevat. Melomisen aikana tulee bongattua useita poroja ja ne näyttävät nauttivan aurinkoisesta säästä.

vaellus3

Viimeisen ruokatauon jälkeen meille neuvotaan, että paikkaan, johon päätämme melontaretkemme, on enää pari kilometriä. Melomme tyytyväisinä eteenpäin ja ohitamme pari kanoottia. Jonkin ajan päästä puhelimeni soi. Vastaan ihmetellen ja kuulen, että olemme meloneet jo kauan sitten ohi paikan, jossa meidän olisi pitänyt pysähtyä ja jossa kaikki muut ovat jo .

Saamme ohjeeksi lähteä melomaan takaisin päin. Meitä ihmetyttää, miten ihmeessä emme huomanneet pysähtymispaikkaa. Lähdemme melomaan takaisin päin, mutta tajuamme, ettei se onnistu, sillä virtaus on sen verran kova. Soitamme uudestaan, ja opettaja neuvoo meitä odottamaan paikallaan ja kertoo heidän tulevan linja-autolla muutaman kilometrin päähän paikkaan, jossa voimme pysähtyä kanootin kanssa.

Meitä tilanne huvittaa, emmekä joudu paniikkiin, vaikka olemmekin joessa yksinään keskellä metsää. Naureskelen, että olemme varmaan kohta Venäjällä. Heitto osoittautuu todeksi, kun jatkamme melomista opettajan neuvomaan suuntaan ja paikka, josta muut tulivat meitä hakemaan, oli muutaman kymmenen metrin päässä köydestä, joka ylittää joen valtionrajan merkkinä. Pääsemme kuitenkin turvassa maalle ja linja-autoon. Ajamme verkkoaidan vierestä, jossa on isoja varoituskylttejä rajan ylittämisestä. Linja-autossa on huojentunut olo ja väsymys iskee.

Herään, kun pysähdymme Kuusamon ABC:n pihalle tarkoituksenamme syödä. Hampurilaisateria ei ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin nyt, kun on pari päivää elänyt pussiruoilla. Loppumatka menee mukavasti ja pian olemmekin jo Ylivieskassa.

Reissu onnistui omalta osaltani erittäin hyvin, vaikkei vastoinkäymisiltäkään säästytty. Suosittelen kokemusta kaikille, sillä jokaiselle tekisi varmasti hyvää kokea se, että kaikkia mukavuuksia ei ole aina lähettyvillä. Itse ainakin opin arvostamaan juoksevaa vettä ja omaa pehmeää sänkyä enemmän kokemuksen jälkeen. Maisemat olivat myös loistavat, ja jos on edes vähän seikkailuhenkeä, vaeltaminen on varmasti oiva vaihtoehto. Itselleni tämä ei ainakaan jäänyt viimeiseksi kerraksi.

kuva2

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Jääkiekkoakatemiasta sanottua

Mielestäni Ylivieskan lukioakatemian pitäisi olla paremmin järjestetty. Otan esimerkkinä jääkiekko-akatemian. Ongelmia alkaa löytyä erittäin paljon, kun järjestelmää aletaan enemmän tutkia.

Mielestäni jääkiekkoakatemia olisi erittäin tärkeä harrastukseni kannalta. Aamujäitä olisi tarjolla maanantaisin ja keskiviikkoisin 1. – 2. tunneilla, mikä on erittäin hyvä. Ongelmana ei olekaan harjoituskerrat vaan se, että harjoitukset olisivat kahdella ensimmäisellä tunnilla. Tämä tarkoittaa sitä, että ne eivät millään mahdu lukujärjestykseen. Muutamat muutkin kavereistani olivat valinneet jääkiekko-akatemian, mutta kellään se ei ollut mahtunut lukujärjestykseen tai sitten harjoitukset olivat päällekkäin jonkin aineen kanssa, josta ei oikeastaan voi olla pois, esimerkkinä matematiikka. Tämä on suuri ongelma.

Toinen ongelma on se, että jos itse saa jopa jollakin tavalla mahdutettua kurssin lukujärjestykseen, niin erittäin todennäköistä on, että muilla kurssin valinneilla kurssi ei mahtunut lukujärjestykseen, mikä tarkoittaa yksinäistä pelailua. Eihän se kauhea asia ole, mutta mukavampaa on harjoitella kavereiden kanssa kuin yksin jäähallissa. Kavereiden kanssa voisi myös tehdä parempia harjoituksia.

Ongelmien ratkaisuna voisi toimia esimerkiksi se, että tunnit siirrettäisiin 7.- 8. tunneille. Ensimmäiset YJK:n harjoitukset hallissa alkavat vasta neljältä, joten en tiedä, miksi harjoitukset on pakko olla juuri 1.- 2. tunneilla. Jos ne olisivat 7. – 8. tunneilla ,siellä olisi paljon enemmän ihmisiä paikalla, harjoitukset mahtuisivat lukujärjestykseen ja muutkin aineet mahtuisivat lukujärjestykseen eivätkä menisi akatemioiden kanssa päällekkäin. Jos harjoituksia ei kuitenkaan jostakin syystä voi siirtää 7. – 8. tunneille, akatemian voisi saada kuitenkin järjestettyä jotenkin.

Minunkin lukujärjestyksessäni on 2. jaksossa joka päivä vähintään yksi hyppytunti. Mietin, eikö tunteja ja ryhmiä voisi jakaa niin, että hyppytunnit olisivat juuri silloin kuin harjoitukset olisivat. Se mahdollistaisi minun pääsyni kurssille. Katsotaanko akatemioita niin turhiksi, että niitä ei edes haluta yrittää mahduttaa lukujärjestykseen? Siihen en tiedä vastausta, mutta minusta ne ovat hyödyllisiä. Kaksi tuntia jääkiekkoa aamulla toisi päivääni varmasti uudenlaista jaksamista.

Pelaan jääkiekkoa Kalajoella ja Kalajoen lukiossa akatemiajärjestelmä toimii erittäin hyvin ja mielestäni siitä voisi ottaa jopa oppia. Akatemia on erittäin tärkeä kilpaurheilun kannalta, koska silloin koulu aikanakin voisi harjoitella lajiaan varten. Siitä saa myös kurssin, jota tarvitsee aina. Akatemian toimimaan saaminen ei siis olisi huono juttu.

Aleksi

Autetaan pakolaisia yhdessä

Iina Hyttinen kirjoittaa blogissaan (But I’m human not a sandwich 3.9.2015) meille parhaillaan hyvin ajankohtaisesta aiheesta: Välimeren pakolaiskriisistä. Kriisi on tällä hetkellä todellinen, sillä Eurooppaan saapuu Välimeren yli jatkuvasti suuria määriä pakolaisia. Ongelman ratkaisemiseksi myös Suomen täytyy ottaa vastaan paljon enemmän turvapaikanhakijoita kuin aikaisemmin. Tämä on herättänyt suomalaisissa mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Suomessa on paljon ihmisiä, jotka vastustavat pakolaisten sijoittamista Suomeen vedoten esimerkiksi siihen, kuinka paljon rikoksia maahanmuuttajat tekevät. Väite on kuitenkin rajua yleistystä, eikä se vastaa todellisuutta. Myös Hyttinen tekee kirjoituksessaan selväksi, mitä mieltä on pakolaisiin kohdistuvasta vihasta Suomessa. “On järkyttävää, miten paljon löytyy ihmisiä, jotka haluavat antaa kaikille sotaa, vainoa ja kuolemaa pakeneville ihmisille raiskaajan kasvot”, hän kirjoittaa. Pakolaisia kohtaan on paljon ennakkoluuloja, jotka johtuvat tiedon puutteesta. Mielestäni monet suomalaiset pelkäävät maahanmuuttajia, koska eivät tunne heitä ja heidän tapojaan.

Ihmiset, jotka tulevat Eurooppaan pakenevat sotaa ja vainoa. He eivät lähtisi kotimaastaan vaaralliselle matkalle meren yli, jos olisi jokin parempi vaihtoehto. On surullista, että niin moni suomalainen suhtautuu jopa vihaisesti pakolaisiin ja olisi valmis lähettämään heidät takaisin keskelle sotaa ja sortoa. “Mä en halua elää sellaisessa Suomessa, jossa muiden auttaminen on asia jota pitää harkita, kun sen pitäisi olla itsestäänselvyys”, Hyttinen kirjoittaa. Hän mainitsee kirjoituksessaan viime päivinä netissä levinneen kuvan, jossa poliisi kantaa kuollutta pikkupoikaa pois merestä. Hyttisen mielestä on hirveää, että ihmiset heräävät pakolaiskriisin todellisuuteen vasta, kun näkevät kuvan pienestä vaaleaihoisesta pojasta länsimaisissa vaatteissa. Hänen mielestään apua pitäisi antaa kaikille iästä, sukupuolesta tai ihonväristä riippumatta. “Hätä on todellisuutta heille kaikille.”

Onneksi Suomesta löytyy myös suuri joukko ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan pakolaisia. Jopa pääministerimme Juha Sipilä on tarjonnut asuntoaan pakolaisten majoittamiseen. On ihmisiä, jotka eivät vain tyydy surkuttelemaan tilannetta ja tarttuvat toimeen pakolaisten auttamiseksi. Meillä Suomessa on ollut asiat jo pitkään niin hyvin, että emme tiedä mitä sota todellisuudessa on. Voimme vain kuvitella, kuinka suuri hätä kotimaastaan pakenevilla ihmisillä on ja auttaa heitä parhaamme mukaan. Hyttinenkin kirjoittaa blogissaan, että vaikka meillä on Suomessa omat ongelmamme, meillä jos kellä on varaa auttaa muita, sillä täällä ei sodita eikä vainota. Suomeen tulevat pakolaiset ovat ihmisiä, jotka haluavat vain elää ilman jatkuvaa pelkoa. Mielestäni se ei ole liikaa vaadittu.

humanitarian-aid-939723_640 (1)

Saana Takkunen

UUTISHUONE – OULUN ETELÄISEN LUKIOIDEN AJANKOHTAISTOIMITUS

Katso Uutishuoneen esittelyvideo!!

Mukana Raudaskylä, Ylivieska, Sievi, Haapajärvi ja Nivala.

Aiheina videokuvaus digijärkkärillä, äänentallennus eri laitteilla ja tallenteiden editointi.

Käytössä Adoben ohjelmistoja Premiere Pro ja After Effects. Harjoitellaan myös kuvakäsikirjoitusta Storyboardilla.

Pohdinnassa myös visuaalisen journalismin etiikka.

Tuotoksia julkaistaan YouTubessa ja Vimeossa.

Tekstejä ja kuvia Ylivieskan lukion toiminnasta. Perustettu syksyllä 2010.